Olen saanut huomata sen, miten heikko suvaitsevaisuus kirkon parissa loppujen lopuksi onkaan. Vaikka siellä aina kehoitetaan rakastamaan lähimmäistään, se ei kuitenkaan puheissa ja teoissa näy juurikaan millään tavalla. Tuntuu pahalta, kun joku sanoo, että uskon väärällä tavalla tai että uskoni olisi huonompaa kuin jonkun toisen. Se sattuu eikä itse sanoja edes tajua sitä mitä tuli tehtyä.

Tuossa oli välissä monta päivä, jolloin jaksoin todella hyvin ja minulla oli oikeasti jopa hyvä olo. Nyt yhden leirin jälkeen mieli on taas maassa. Minä, joka haluaisin tietyllä tapaa kuulua joukkoon, en kaipaa sitä että minun uskoni kyseenalaistetaan tai minun valintojani ruoditaan kaikkien kuullen. Kukaan kun ei tiedä, mitä niiden taustalla kenties on.

Kaiken huippuna oli se, että kysytään ihan pokkana sitä miksi odotan avioliittoa niin kauan. En minä sitä haluaisikaan odottaa! Mutta kun avioliitto on kahden ihmisen kauppa, jossa joutuu tekemään kompromisseja. Aivan hehän tarkoittivat, että minä olen vapaaehtoisesti valinnut synnissä elämisen! Niin olenko? Ehkä, mutta naimisiin tässä ollaan joka tapauksessa menossa, joten eikö se nyt ole melkein sama, jos sitä ennen asutaan yhdessä. Toisinaan olen sitä mieltä että koko evankelis-luterilainen srk on ihan sieltä minne aurinko ei paista.

Minä haluan vain sitä suvaitsevaisuutta ja sitä että minua tuetaan omassa uskossa, enkä sitä että jokainen valinta pohditaan koko kirkkokansan kuullen ja sen jälkeen tuomitaan.