Aurinko paistaa risukasaankin

Aurinko paistaa. Se paistaa muuallakin kuin vain taivaalla. 

Viimeiset kaksi vuotta on ollut yhtä taistelua oman mielen kanssa. Kaikki lähti siitä kun onnistuin polttamaan itseni loppuun ja samaan aikaan olisi pitänyt kannatella myös muita. Onneksi minulla on ihana mies, joka on jaksanut olla tukena koko ajan. 

Viimeisen vuoden olen setvinyt elämääni. Ensin koulun terveydenhoitajan kanssa ja vuoden alusta psykoterapiassa. Nyt taas jaksaa. Enää ei koko ajan ole itku kurkussa. Eteenpäin ollaan tultu.

Vielä on pitkä matka siihen, että olen täysin kunnossa. Nyt kuitenkin jaksan hymyillä. Eikö sen pidä niin ollakin?

Turhia kuvitelmia

Hetken aikaa jo luulin, että kaikki alkaisi olla pikku hiljaa kunnossa. Tosin nyt epäilyttää. Tai sitten kaiken voi laittaa väsymyksen piikkiin. Nyt hän ilmoitti lopettavansa psykoterapiassa. Pääsisi kuulemma heti takaisin, jos tilanne muuttuu taas huonompaan. Niin, mutta kun ei ole terapeuttia kaikki kaatuu taas minun niskaan. Minä en jaksa sitä. En halua samanlaista helvetti enää kuin mitä se oli viime syksyn ja kevään aikana. Minä en jaksa kantaa muiden taakkoja omilla harteillani. Omassa elämässä on ihan tarpeeksi.

Kai tässä on nyt kuitenkin pahimman yli selvitty. Ei se enää itsemurhaa ajattele. Kokee nyt että elämä on jo parempi ja huomattavasti siedettävämpi. Mietin vain kuinka paljon muut tietävät. Olenko ainut joka tietää koko totuuden? Tai edes näin paljon? En minä kaikkea tiedä, enkä kyllä haluakkaan.

Tieto valuu minuun vähitellen, niin pienissä osissa, etten edes tajua sitä sillä hetkellä, jotta voisin vetää pelin poikki. Onko tämä sitä manipulointi? Keinoa hallita, etten kokonaan häviä hänen elämästään? Mihinpä minä häviäisin. Toisinaan toivoisin, että voisin vain olla hetken ihan rauhassa ilman, että tarvitsisi olla tekemisissä hetkeäkään toisen kanssa. Mutta jos minusta ei pariin viikkoon kuulu mitään niin samantie alkaa puhelin soida:
"olin vain niin huolissani kun susta ei oo kuulunut mitään".

Kaipa tämä tästä taas muuttuu. Jouluksi pitäsi keksiä jotain muuta. En tiedä haluanko viettää ensi joulua siellä. Eikö joulun pitäisi olla ilon juhla?

Unohtunut elämä

Huomasin koulujen alkaessa, etten ole oikeastaan kahteen vuoteen elänyt elämääni lainkaan. Olen istunut päivät koulussa ja illat paiskinut töitä. Sen seurauksena oli viime syksyn loppuun palaminen ja hidas toipumisprosessi ja siltikään en osannut hiljentää omaa tahtiani juurikaan. Mutta olen taas omilla jaloillani. En ehkä tukevasti, mutta kuitenkin.

Tästä vuodesta tulee tiukka. Tarkoitus kun on saada kaikki teoria opinnot pois alta, jotta ensi syksynä olisi vain opinnäytetyön tekemistä ja pääsisin takaisin työelämään. Koitan myös nauttia elämästä, ainakin silloin kun on hyvä päivä. Hyviä päiviä on nyt kuitenkin enemmän kuin niitä huonoja. Olen siis ehkä voiton puolella.

En minä halunnut unohtaa elämää. Vasta hiljattain ymmärsin sen, että olen yksin luokassani. Ei minulla ole oikeastaan mitään yhteistä luokkatovereihini ja en juurikaan ole kiinnostunut heidän asioistaan. Useimmat ovat jotenkin niin lapsellisen oloisia ja eivät pysty ymmärtämään muiden tavoitteita ja mielipiteitä. En minä halua vapaa-aikaani viettää heidän kanssaan, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Miksi haluaisin ympärilleni kakaroita viinabileineen ja paskan jauhamisineen? En minä tarvitse sellasia ihmisiä ympärilleni.

Haluaisin nauttia elämästä ja olla kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Kerrankin hengähtää ja olla hetken ihan hiljaa. Milloin lie tähänkään on aikaa? Katsellaan sitä sitten puolen toista vuoden päästä kun koulu on saatu ensin päätökseen.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

I noticed at the beginning of school, I have not really lived for two years of my life at all. I have sat in school days and evenings paiskinut work. As a result of last autumn, burnout, and a slow recovery process, and yet still I could not silence his own to slow much. But I'm back on its own jaloillani. I may not be stable, but still.

This year will be tight. The intention is to have all the theoretical studies out of the way, so that next fall would be a thesis to do and would go back to work. I'll try to enjoy life, at least when there is a good day. Good days are now, however, more than they are bad. So I might be on the winning side.

Päivä vain ja hetki kerrallansa...

Elän tällä hetkellä, jonkinlaisessa välitilassa ja mietin kuinka kauan tämä olotila jatkuu. Pidempään on jo ollut hyviä päiviä putkeen useampia. Viimeiseen vuoteen verrattuna tämä on ollut helpottavaa. Kuitenkin tiedän, että se hajoaminen tulee vielä uudelleen. Mutta koska, siihen en taaskaan osaa sanoa mitään.

Tällä kertaa koulun alku ei peloita. Ei ainakaan samalla tavalla kuin viime syksynä. Jotenkin nyt tuntuu olevan energiaa ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan. En jännitä ja haluan jopa nähdä koulukavereitani. Tämä on sinällään jo ihme. Viime syksynä en kaivannut  sitäkään.

En tiedä onko sitten minun omassa asenteessa tapahtunut jonkinlainen muutos. Toisaalta tietynlaista motivaatiota on ehkä hieman enemmän ilmassa kuin aikaisemmin. Tosin koulukin alkaa olla loppu suoralla. Onneksi. nyt syksyllä alkaa päättötyön tekeminen ja sitä odotan ennemän kuin mitään muuta. Minä saan tehdä taas käsillä kaikkea kivaa ja pientä näpertelyä. ainut on se, että tiedän, että tulen sen työn kanssa vielä hakkaamaan päätä seinää.

Vielä olisi muutama päivä lomaa jälkellä ja sitten iskee todellisuus vasten kasvoja. Tiukka syksy koulun kanssa ja työkuviotkin ihan auki. En tiedä. Aika näyttää mihin suuntaan kuljetaan.

Rakas Päiväkirja

Nyt alkaa olo olla taas normaali sen työ rupeaman jälkeen. Hieman kyllä jännittää mennä töihin tänään. Vaikka en kylläkään tiedä miksi. Mitä ihmettä minä pelkään? Onhan minulla taustalla jotain suurempaa, jonka vuoksi tätä teen. Miksi minua sitten pelottaa astua nuorten eteen kertomaan Jumalasta?

Pelkään ehkä eniten sitä, että ne "nuoret", jotka ovat minun ikäisiäni tai aavistuksen minua nuorempia tuomitsevat sen millä tavala minä uskon. Olen kuulemma väärä uskoinen, kun koen uskon hieman eritavalla kuin he. Outoa miten tuollaiset kommentit osuvat ja uppoavat.

Mihin ihmeeseen on jäänyt ev.-lut seurakunnan lähimmäisen rakkaus? Juu sitä osoitetaan niille hyvä osaisille ja niille, jotka ovat jatkuvasti aktiivisesti mukana srk:n toiminnassa. Mutta ne ketkä eivät usko samalla tavalla, jäävät yksin. Heille käännetään selkä. Tämän piirteen olen huomannut hyvin selkeästi tämän kesän aikana. Miten kukaan voi sanoa kenellekkään, että sinä uskot väärin tai ettei jonkun toisen usko kelpaa, koska se on jotenkin vääränlaista?

Kuuluuko tämä jotenkin samaan julmuuden kategoriaan kuin nuorten ja lasten koulukiusaaminen? Mutta että vieläpä seurakunnassa.. He eivät itse noudata Jumalan antamia oppeja, koska he tuomitsevat toisia: "se joka on synnitön heittää ensimmäisen kive." Mutta silti he jakavat omankäden uskon tuomiota kääntämällä lähimmäiselle selän juuri silloin kun toinen apua eniten tarvitsee. Tämä tehdään uskon nimessä ja julistamalla vääräuskoisuutta.

En ihan ymmärrä. Itse kun olen kasvanut siskojeni kanssa hyvin kristillisessä kodissa arvoihin katsottuna. Me saimme satikutia kotona siitä, jos esiin tuli se, että olimme pilkanneet tai haukkuneet toista. Tai jos olimme sulkeneet jonkun toisen vaikka leikkiemme ulkopuolelle. Vasta nyt vuosien jälkeen todella ymmärrän omien vanhempieni työn määrän ja osaan kunnolla arvostaa niitä arvoja, jotka olen kotoa saanut.

"Nainen vaietkoon seurakunnassa" sanoi minulle apuohjaajamme kesken rippileirin. Hän on minua vain muutaman vuoden nuorempi. Se kolahti ja kovaa. olisi tehnyt mieli huutaa kaverille päin näköä. Olin räjähdys pisteessä ja mitä minä tein. Käänsin toisen posken ja annoin asian sillä kertaa olla. Illalla soitin itkien avomiehelle. Minä kun olen syntinen ihminen ja olen pastorinkin mukaan valinnut omasta tahdostani avoliiton.

Lähimmäisen rakkauteen ei kuulu tuomio vaan tukeminen ja toisen puolesta rukoileminen. Tämä on vain unohtunut liian monelta. 

Seurakunta osaa olla julma ja he tekevät sen kavalasti, hiljaa viiltäen ja murentaen ihmisen itseluottamuksen: "sinä et kelpaa tuollaisena" mutta kuitenkin samaan aikaan hoetaan, että Jumalan silmissä kaunis ja että Jumalan eteen saa tulla sellaisena kuin on. Saanko?

Olen saanut huomata sen, miten heikko suvaitsevaisuus kirkon parissa loppujen lopuksi onkaan. Vaikka siellä aina kehoitetaan rakastamaan lähimmäistään, se ei kuitenkaan puheissa ja teoissa näy juurikaan millään tavalla. Tuntuu pahalta, kun joku sanoo, että uskon väärällä tavalla tai että uskoni olisi huonompaa kuin jonkun toisen. Se sattuu eikä itse sanoja edes tajua sitä mitä tuli tehtyä.

Tuossa oli välissä monta päivä, jolloin jaksoin todella hyvin ja minulla oli oikeasti jopa hyvä olo. Nyt yhden leirin jälkeen mieli on taas maassa. Minä, joka haluaisin tietyllä tapaa kuulua joukkoon, en kaipaa sitä että minun uskoni kyseenalaistetaan tai minun valintojani ruoditaan kaikkien kuullen. Kukaan kun ei tiedä, mitä niiden taustalla kenties on.

Kaiken huippuna oli se, että kysytään ihan pokkana sitä miksi odotan avioliittoa niin kauan. En minä sitä haluaisikaan odottaa! Mutta kun avioliitto on kahden ihmisen kauppa, jossa joutuu tekemään kompromisseja. Aivan hehän tarkoittivat, että minä olen vapaaehtoisesti valinnut synnissä elämisen! Niin olenko? Ehkä, mutta naimisiin tässä ollaan joka tapauksessa menossa, joten eikö se nyt ole melkein sama, jos sitä ennen asutaan yhdessä. Toisinaan olen sitä mieltä että koko evankelis-luterilainen srk on ihan sieltä minne aurinko ei paista.

Minä haluan vain sitä suvaitsevaisuutta ja sitä että minua tuetaan omassa uskossa, enkä sitä että jokainen valinta pohditaan koko kirkkokansan kuullen ja sen jälkeen tuomitaan.

Yksi paukutaa rumpua, toiset pelaavat biljardia ja muutama lätkii korttia. He tuntuvat jotenkin vierailta, edelleen. Vai vierastako minä heitä ja heidän tapaansa toimia. Koen olevani erilainen. Niin, olenhan minä erilainen, olen aikuinen. Missä vaiheessa näin kävi? Toki joukossa on melkein minun ikäisiäni, nuoria aikuisia, mutta silti tunnen itseni erilaiseksi. Niin, olenhan minä. Minähän olen ohjaaja.

Olen ohjaaja, joka vierastaa näitä nuoria ja nuoria aikuisia. Vierastan heidän tapaa toimia ja olla. Minä, joka olen tehnyt nuorten parissa ennenkin töitä. Ero on siinä, ettei nämä nuoret tarvitse minua. Niin ja olen näiden elämässä vain hetken. Tämän kesän. Onko kaikki toisin sitten kun minulla on vakityö ja ne vakinuoret?

Minun pitäisi olla aikuinen, esimerkki. Osaanko olla? Haluanko nyt sitten kuitenkaan? Miten ihmeessä saatan tuntea näin? Olenko elossa? Toisinaan mietin, että millaisia tunteita saisin tuntea kun olen tälläinen..